Lapsellisen laihdutus

Lapset on seikka, joka rajoittaa itsekeskeistä laihdutusta – ei ole mahdollista laihduttaa erilaisin nutriletein, lapset kun tarvitsevat säännöllisen ruuan. Ei ole mahdollista ryhtyä totaalikarpiksi, kun lapsille pitää näyttää mallia terveellisestä ja monipuolisesta ruokailemisesta. Ei ole mahdollista tyhjentää taloa herkuista. Ei ole mahdollista tehdä asiasta numeroa. Minä en viitsi edes sanoa laihduttavani, koska teini-ikäisen tyttäreni suhtautuminen on vähintäänkin kärjistynyt, ellei peräti ehdoton.

Lapset rajoittaa hommaa sikälikin, että ei ole mahdollista viettää iltaisin tuntikausia salilla tai käydä jatkuvasti lenkillä. Ei voi ottaa joka päivälle erilaista liikuntaharrastusta, vaikka mieli tekisikin. Ei voi, koska lapsi tarvitsee seuraa, apua läksyihin ja mitä ikinä tarvitseekin. Ainakin ne rahat, jotka olisi muuten voinut sijoittaa salikorttiin.

Joku minua parempi ihminen tietysti laittaisi lapsen pyörälenkille ja hölkkäisi itse perässä, veisi lapsen uimahalliin, lähtisi äitilapsijumppaan tai mitä ikinä, että saisi liikuttua ei lapsesta huolimatta vaan lapsen kanssa.

Minä en niin hyvä ihminen ole. En osaa sellaista. Kaikki voimat menevät ihan tästä arjesta selviytymiseen, jaksa siinä vielä mitään superäititemppuja.

Siispä jäljelle jäävät seuraavat toimenpidevaihtoehdot:

a) vähennettävä salakavalasti ruuasta saatavaa kalorimäärää ilman että lapset kiinnittävät asiaan huomiota.

b) lisättävä liikuntaa sikäli kun aika, rahat, motivaatio ja oma into antavat periksi.

Ja niin: tänään tein kuten superäidit tekivät. Vein lapsen lenkille. Lapsi pyöräili, minä kävelin. Hölkkäämään en vielä intoutunut.