Juhlien jälkeen

Perjantaihin asti sujui loistavasti. Paino putosi mallikkaasti (joo-o käyn tsekkaamassa joka päivä, joskus monestikin) ja olo oli kevyt. Sitten tuli lauantai. Ja juhlat.
Juhlissa tein mitä juhlissa tehdään. Join ja söin kuin eläin, estotta ja iloisena. Edes yöllä ei kaduttanut, olin liian kiireinen ajattelemaan asiaa, kun piti avautua vähän kaikesta tässä maailmassa.
Sitten tuli sunnunta. Ja krapula.
Krapulassa tein mitä krapulassa tehdään. Join litroittain vettä ja kahvia sekä söin kaikkea, missä on rasvaa ja hiilareita. Tarkemmin sanoen söin kaiken mitä löysin. Ja löysin aika paljon. Jopa lasten loput karkkipäiväkarkit, vaikka piilo oli melko hyvä.
Yleensä morkkis iskee jo krapulaisena, tällä kertaa vasta nyt maanantaina morkkis on ollut ankarimmillaan. Kaduttaa niin perkeleen paljon, etten osaa sanoin kuvailla. Vaaka näyttää tähtitieteellisiä lukemia - tietenkin senkin pitää lätkiä korville minkä ehtii - ja olokin on mammuttimaisen turvonnut.
En siis tule tälläkään viikolla hihkumaan menestystä. Pelottaa, etten pääse edes samaan lukemaan kuin viime viikolla.
Joskus maanantaista keskiviikkoon on kamalan vähän aikaa.  

Unettomuutta

Tiedän tämän vanhastaan, vähäkalorisella linjalla eläessä uni ei ota tullakseen kuten ennen. En tiedä mistä se johtuu, mutta näin se vaan menee. Muutama päivä pienellä ruualla supistaa unen tarvetta huomattavasti. Sitä tuskastuu kun ei osaa nukkua, ja alkaa lopulta kukkua vaikkapa koneella puoli yötä. Harmi, ettei piristävä vaikutus osu aamuihin. Itse asiassa käy päin vastoin. Tässä kun kaiken yötä odottelee turhaan unta, niin aamulla on vähintäänkin tuskallista yrittää päästä kellon käskiessä ylös. Uni kun on lopulta tullut joskus aamun herkkinä tunteina. Mitähän tällekin ongelmalle tekisi?

Edellisen postauksen masentuneet tunnelmat ovat tällä hetkellä taas tiessään. Toki seuraavaan punnitukseen on aikaa ja mitä tahansa voi tapahtua, mutta juuri nyt näyttää ja tuntuu hyvältä.

Pettymys isku on melkoinen...

No niin. Ensimmäisen viikon tulos oli laiha. Ainoa laiha asia tässä yrityksessä siis. Toivoin tietenkin paljon isompaa pudotusta. Kaksisataa grammaa viikon kokonaissaldoksi tuntuu mitättömältä, kun pudotettavana on kaksikymmentätuhatta grammaa.
Toisaalta suunta on alas ja olen päättänyt olla tyytyväinen siitä, oli pudotuksen määrä miten pieni hyvänsä.
En myöskään ole joutunut taistelemaan tämän kahdensadan gramman vuoksi. Olen syönyt sitä mitä perheessä muutkin ja selvinnyt ilman näläntunnetta tai vippaskonsteja.
On otettava lisäksi huomioon, että viimeiset kolmisen vuotta olen vain lihonut tällä samalla tahdilla. Sunnan kääntäminen ei kai ole koskaan helppoa.
Toisaalta tiedän, että alussa laihduttaminen yleensä etenee nopeammin kuin loppuvaiheessa, mutta koska tämä ajatus ei lohduta nyt, taidan yrittää unohtaa sen.
Vähemmän on kuin viikko sitten, ja se saa kelvata. Hidas on hyvä. (Jos nopeaan ei pysty.)

Pitkää pinnaa? No ei!

Eläköön! Olen onnistunut selviytymään viikonlopusta ilman merkittäviä vahinkoja. Lapsilla oli karkkipäivänsä ja mies teki herkullisia ruokia molempina päivinä. Oli aamupalat, lounaat, päivälliset viineineen ja iltapalatkin vielä, mutta onnistuin syömään kuitenkin kohtuullisen kevyesti ja vähähiilarisesti. Ei turhaa sokeria eikä liikoja jauhoja. Tämä oli merkittävä riemuvoitto minulle, joka yleensä unohdan laihdutuspäätökset ja -tavoitteet välittömästi, kun naaman eteen kannetaan herkkuruokaa.
En silti usko, että viikon laihdutussaldo tulee olemaan mitenkään Suurin pudottaja -tyylinen. Kolmen kilon viikkotahtiin ei tällä liikuntamäärällä ole mitään toivoa. Tuskin edes kilon. Yritän uskoa siihen, että joka ikinen gramma vähemmän on merkityksellinen, mutta pelkään että lannistun jos edistyminen on hidasta. Minua ei motivoi se vanha fraasi, että vain hitaasti laihduttamalla tulos on pysyvä. Tai että kysymys on kokonaisvaltaisesta elämäntaparemontista eikä parinkymmenen kilon pikapudotuksesta. Olkoonkin että nuo väittämät saattavat olla totta.
Minä olen juuri se lyhytpinnainen tuurilaihduttaja, joka jaksaa ja viitsii vain, jos edistymien selkeää ja jatkuvaa. Minä olen se, joka laihduttaessaan ramppaa vaa'alla aamuin illoin ja jonka mielialat heilahtavat joka mittarinlukeman mukaan. Kysyy kuulkaa kanttia pysyä päätöksessä raportoida täällä painosta vain viikon välein.
Ja liikkuminen ei innosta lainkaan. Mieluiten kävisin nyt talviunille ja heräisin joskus huhtikuussa hoikkana ja iloisena. Pieniä edistysaskelia liikkumisenkin suhteen olen silti ottanut: kävelin tänään portaat kahdesti, vaikka olisin voinut käyttää hissiä.

Lapsellisen laihdutus

Lapset on seikka, joka rajoittaa itsekeskeistä laihdutusta – ei ole mahdollista laihduttaa erilaisin nutriletein, lapset kun tarvitsevat säännöllisen ruuan. Ei ole mahdollista ryhtyä totaalikarpiksi, kun lapsille pitää näyttää mallia terveellisestä ja monipuolisesta ruokailemisesta. Ei ole mahdollista tyhjentää taloa herkuista. Ei ole mahdollista tehdä asiasta numeroa. Minä en viitsi edes sanoa laihduttavani, koska teini-ikäisen tyttäreni suhtautuminen on vähintäänkin kärjistynyt, ellei peräti ehdoton.

Lapset rajoittaa hommaa sikälikin, että ei ole mahdollista viettää iltaisin tuntikausia salilla tai käydä jatkuvasti lenkillä. Ei voi ottaa joka päivälle erilaista liikuntaharrastusta, vaikka mieli tekisikin. Ei voi, koska lapsi tarvitsee seuraa, apua läksyihin ja mitä ikinä tarvitseekin. Ainakin ne rahat, jotka olisi muuten voinut sijoittaa salikorttiin.

Joku minua parempi ihminen tietysti laittaisi lapsen pyörälenkille ja hölkkäisi itse perässä, veisi lapsen uimahalliin, lähtisi äitilapsijumppaan tai mitä ikinä, että saisi liikuttua ei lapsesta huolimatta vaan lapsen kanssa.

Minä en niin hyvä ihminen ole. En osaa sellaista. Kaikki voimat menevät ihan tästä arjesta selviytymiseen, jaksa siinä vielä mitään superäititemppuja.

Siispä jäljelle jäävät seuraavat toimenpidevaihtoehdot:

a) vähennettävä salakavalasti ruuasta saatavaa kalorimäärää ilman että lapset kiinnittävät asiaan huomiota.

b) lisättävä liikuntaa sikäli kun aika, rahat, motivaatio ja oma into antavat periksi.

Ja niin: tänään tein kuten superäidit tekivät. Vein lapsen lenkille. Lapsi pyöräili, minä kävelin. Hölkkäämään en vielä intoutunut.

Paha päivä

Tänään on vaikea päivä. Huonoja uutisia tulvi ja mieliala oli ja on edelleen pohjalukemissa. Mukava suunnitelma toisensa jälkeen peruuntui. Naamakirjaan ei viitsi vuodattaa pahaa oloaan, eihän nyt toki. Siellä pitää olla ratkireipas ja iloinen. Kotonakin pitäisi enimmäkseen olla positiivinen, jos ei muuten niin lasten vuoksi. Kyllä vain, niitä on tupa täysi, lapsia. Palaan lapsiin ja laihdutukseen myöhemmin.

Vaikea päivä aiheuttaa haasteen laihduttamiselle. Tarkemmin sanoen vaikea päivä laittaa koko hiton laihduttamisen vaakalaudalle. Tulee ikään kuin puntaroitua, että kumpi on tärkeämpää: lohduttautua kaljalla, suklaalla, pitsalla ja karkilla vai laihduttaa tänäänkin. Kun se ei kumminkaan onnistu. Niin monta kertaa kokeiltu.

No niin. Tästä on pääteltävissä, että ellei tätä blogia olisi, olisin jo a) juonut kaljan b) tilannut pitsan c) popsinut levyllisen Fazerin sinistä. Mutta nyt blogi on. Ei siis saa luovuttaa, vaikka onkin vähän paha mieli. Enhän minä, hitto soikoon ole mikään niiskuneiti, joka tyrskii heti ensimmäisen vastoinkäymisen tullen. Minähän olen se kaikissa liemissä keitetty ja kujilla karaistu ämmä, joka osaan pitää huolen itsestäni enkä kaipaa päänsilitystä (kuin ehkä ihan salaa). Olen se joka pärjää ja jaksaa. Olen se, joka jaksaa tänäänkin laihduttaa, perkele!

Mutta ehkä silti olen tänään ansainnut oluen. Edes yhden. 

Ryhtiä blogista

Kumma kyllä, niin se vaan on, että blogin pitäminen auttaa laihdutusryhdin säilyttämisessä. Aiemmat viimeaikaiset yritykset kun ovat järjestään romuttuneet äh-mitä-väliä-enhän-mä-kuitenkaan-onnistu-ja-ketä-se-edes-kiinnostaa-miltä-minä-näytän -ajatteluun. Tänään ensimmäinen tuon kaltainen ajatus oli iskeä, mutta se oli helppo karistaa pois ihan sillä ajatuksella, että joku on tämänkin blogin ehkä huomannut, kuullut lupaukseni ikään kuin.

En tiedä kuinka oikeassa olen siinä, ettei ketään kiinnosta miltä näytän, ketään muuta siis kuin itseäni. Nykyään näytän joka tapauksessa kamalalta. En ole halunnut ostaa uusia vaatteita, koska kaikki näyttää päälläni kamalalta ja sovittaminen on ikävää. Ja sitä paitsi minunhan on jo pitkään ollut tarkoitus laihtua takaisin niihin vaatteisiin, joita käytin silloin hoikimmillani. Klassinen tilanne: kaappi pursuilee vaatteita, joista minä pursuilen yli. Ei mitään mikä sopisi tai ainakaan näyttäisi kivalta. Ihanaa olisi kokea taas se tunne, että näyttää hyvältä sovituskopissa. Siitä yritän ammentaa nyt voimaa.

Näytän muistakin syistä kamalalta. Sattumalta olen lievän rahapulan vuoksi jättänyt viimeisen puolen vuoden ajan kampaajakäynnit väliin. Se on kostautunut. Tämä ongelma on helpompi korjata. Harmi vaan, että nätitkin hiukset näyttävät paremmilta hoikempien kasvojen ympärillä.

Näissä miettein kohti seuraavaa punnituspäivää.